Uskomatonta, kuinka loppujen lopuksi nopeasti tunnun paranevani. En voi antaa Katrille anteeksi vielä pitkään aikaan, enkä usko että koskaan kokonaan voinkaan. That's life, man, suck it up, before it makes you suck.

Tuskaisin olo tässä oli, kun en tiennyt mitä teen. Nyt tein niin, että pyrin saamaan Katrin hoitoon. Hänellä on jokin pahasti vialla, enkä tiedä mikä. Se ei ole minun asiani selvittää. Jos hän ei pystynyt luottamaan minuun tarpeeksi aikaisemmin, niin luottakoot johonkuhun toiseen. Kunhan ei mene sekoilemaan sen lähemmäs viisikymppisen paskaperseen kanssa yhtään enempää.

Tänään vien Katrille hänen kamansa takaisin. Sen jälkeen pidän kaksi viikkoa taukoa kaikesta mahdollisesta parisuhteisiin liittyvistä kommervenkeistä ja sellaisten ajattelemisesta. En todellakaan halua jämähtää tähän, mutta minun käsiteltävä asiaa kuitenkin oma aikani. Kaksi viikkoa. Ei enempää, eikä vähempää. Sittenpähän on vanha kumitassu takaisin radalla, eh?

Ennen kuin voin yrittää palata Katrin elämään, tarvitsen taustalleni parisuhteen, jolla on terve pohja. Aimo ja Jenna auttoivat eilen ymmärtämään, mistä minun ja Katrin juttu alunperin lähti. He ovat yhteisiä ystäviämme, jolle Katri on selittänyt suut ja silmät täyteen kaikkea, mitä hän ei minulle ollut uskaltanut kertoa. En minä halua Katria pois elämästäni, mutten halua myöskään elätellä enää mitään toiveita meidän paluusta yhteen. Ei vielä. Katri ei ole siihen valmis, enkä minä usko olevani valmis siihen vielä pitkään aikaan. Ongelma tulee luottamuspulasta. Jos en voi luottaa siihen, että kumppanini ei kerro minulle kaikkea, en voi olla hänen kanssaan yhdessä. Parisuhde ei toimi. Tämä juttu opetti minulle sen. Lähes mikä tahansa asia on korjattavissa, kunhan asioista kertoo heti.

On tässä hyväkin puoli. Ystäväpiirini kasvoi kahdella. Tuskin vielä edes ymmärrän kuinka hyviä tyyppejä Aimo ja Jenna ovat ja kuinka täydellisellä ajoituksella he tulivat elämääni. Parissa päivässä heistä on tullut minulle luottofrendejä. Niitä ei minulla koskaan voi olla liikaa. En ennen tätä olisi osannut ottaa heihin yhteyttä ja olisin varmaankin jämähtänyt pisteeseen, missä mietin, että haluan ottaa yhteyttä, mutta hermoillut, haluavatko he että minä otan yhteyttä. Neuroosi tulee ilmeisesti koulusta tai jostain. En tiedä, en vain osaa ottaa tuttuihini yhteyttä tai pitää ystävyyssuhteitani elossa. Nyt teen tämän eteen ekstraefforttia. Minä tarvitsen lisää ystäviä.

Viimeistelin juuri väliaikaisen jäähyväiskirjeeni Katrille. Pitkä tarina lyhyesti, hän petti minua, eikä kertonut asiasta suoraan. En voi kuvitella parisuhdetta, jossa en voi luottaa kumppaniini sataprosenttisesti.

Eräs yhteinen ystävämme otti minuun eilenyöllä yhteyttä ja kertoi minulle yhtä ja toista, mitä Katri oli meistä hänelle kertonut. Hän oli avautunut tälle ystävällemme eri tavalla kuin minulle ja oli paljastanut muun muassa suhteestaan toiseen mieheen. Ystävämme kertoi minulle ja homma kyrvähti kasaan. Piste.

Kutsuin Katrin kämpilleni ja annoin mahdollisuuden kertoa kaiken kerralla. Hän jätti ison osan kertomatta aluksi, mutta lopulta odoteltuaan muutamia tunteja, hän lopulta paljasti olleensa sängyssä tämän toisen miehen kanssa. En ole niinkään vihainen Katrille syrjähypystä, vaan siitä ettei hän luottanut minuun tarpeeksi kertoakseen asiaa suoraan ja heti. Olisin antanut hänelle kaiken tämän jopa anteeksi, jos hän olisi sen kaiken kertonut heti yhdellä kertaa, eikä odotellut turhia. Mutta nyt en voi luottaa hänen kertomuksiinsa, sillä minulla puskee puseroon aina pelko siitä, että hän ei kerro minulle kaikkea. En voi elää näin.

Olen tämän illan aikana kirjoittanut kaksi kirjettä. Yhden Katrille, missä kerron mitä minä nyt aion tehdä. Toisen sille saatanan 47-vuotiaalle kusipäälle, joka vietteli sänkyynsä 20-vuotiaan, parisuhteessa olevan tytön. En halua tavata koko miestä, mutta haluan tehdä hänelle hyvin selväksi, että hän ei tuhoa Katrin elämää yhtään enempää kuin hän nyt on jo tuhonnut. Sen verran minun pitää katsoa kylvökseni perään.

Aivan itse laskin eilen!

Oikeesti, paska joululaulu, sano Ismo Leikola.

Pakkaamista on oikeasti ihan hauska tehdä. Organisoida vähän omaa elämäänsä ja muistaa monia jo tavaravuorien alle unohtuneita asioita ja löytää vanhoja muistoja, joita ei koskaan halunnut unohtaa. Esimerkiksi, minulla on eräs vanha puntti, valuraudasta tehty, huonekaluna ja kevyenä treenausvälineenä toimiva.

Kyseinen puntti oli alumperin parhaan ystäväni, Konstan, veljen tekemä (tai ainakin näin sen muistan), joka aikanaan muuttaessaan pois kodistaan jätti sen Konstalle. Konstan huoneessa puntti seisoi ja toimitti istuimen, pienen sivupöydän ja lukemattomia muita toimintoja. Konsta menehtyi viisi vuotta sitten Kaitaalla sattuneessa auto-onnettomuudessa ja minä otin sen. Ikään kuin perintönä ja muistona parhaasta ystävästäni, joka nyt makaa tuhkana Kellonummella.

Muistelen häntä aina silloin tällöin. Konsta olisi nyt 21. Mitä todennäköisimmin hän olisi muuttanut myös kotoaan pois tässä vaiheessa. Hän opiskelisi jotain, mutta en tiedä mitä. VIimeisinä vuosinamme emme olleet niin läheisiä kuin joskus pentuina, mutta siihen oli melko looginen syy: Hänellä oli villi sosiaalinen elämä oman koulunsa porukoiden kanssa, minulla ei. Minä en vain mahtunut siihen maailmaan mikä lopulta vei Konstan hautaan.

Kyllä, Konsta kuului tähän joukkoon, joka vietti viikonloppunsa juhlien. Hänen porukkansa oli tutustunut johonkin parikymppiseen sälliin, jolla oli oma auto ja lupa hankkia Alkosta viinaa. Ne kokeilut tosissaan loppuivat Konstan osalta siihen, kun hän otti syliinsä pari tonnia pikkutoyotaa. Koskaan en rattiin kännissä koske. Toisin kuin kaveri joka oli Konstalle sinä iltana kuskina.

Se siitä. Pitäisi kai mennä nukkumaan. Kello on jo ties mitä ja huomennakin olisi vielä monen monta asiaa tehtävänä.

Jyrki Katainen on minulle kuin kryptoniittia. Yritin aamulla katsella hänen haastatteluaan Ylen aamutelevisiosta, mutta viiden minuutin jälkeen oli minun pakko sulkea televisio ja karjua raivosta. Se mies on idiootti. Erittäin lahjakas idiootti.

Mutta, päivän asiaan. Olen tässä useasti miettinyt taksinratissa yön pimeinä tunteina perustuloa ja olenkin keskustellut useiden asiakkaideni kanssa perustulosta. En ole vielä kertaakaan törmännyt asiakkaaseen, joka olisi ollut sitä mieltä, että ylitsepursuavasti kasvanut sosiaalitanttojemme verkosto ja älyttömän monimutkainen tukihimmelirakennelmamme, jota Sosiaalitoimiston, Kelan ja työkkärin pyhäksi kolminaisuudeksi kutsumme, olisi mitenkään hyväksi tälle maalle.

Olenkin miettinyt jo pitkään kuinka paljon rahaa yhteiskuntamme kaataa sosiaalityöntekijöiden palkkoihin, jotka siis päättävät siitä, voiko sille rupuisessa vuokra-asunnossa asuvalle vanhalle työkyvyttömälle mummolle antaa toimeentulotukea eläkkeen päälle vaiko ei tai kuinka paljon nämä työvoimatoimistojen toivot saavatkaan palkkaa siitä, että seuraavat ihmisten käyntiä työkkärin luukulla jotta voisivat katkaista heidän työvoimatukensa. Tai niitä yhteiskunnan palveluksissa olevia kaiffareita, jotka laskeskelevat opiskelijoidemme opintotukia ja ynnäilevät yhteen pitääkö näiden opiskelijoiden maksella tukiaan takaisin.

Esimerkkejä voisi luetella sadoittain. Tämän päälle täytyy muistaa, että kaikilla näillä on pikkupomonsa ja näillä pikkupomoilla on välipomonsa, jotka palvelevat vielä suurempia pomoja jotka vielä ... Jälleen, yhteiskuntamme rakenne on vinoutunut tältä osin, sillä muistan käyneeni sossun luukulla pyytämässä yhdelle kuukaudelle tukia vain maksaakseni vähän takaisin taksikurssistani ja tämä sosiaalityöntekijä, oikein viehättävä naishenkilö, muisti huokaisseensa minullekin, kuinka olisin päässyt tuntia aikaisemmin sisään, jos heillä olisi ollut työtätekeviä naisia enemmän. Kysyin uteliaisuuttani kuinka monta esimiestä hänellä oli ja hän nopeasti laski olevansa vähintään kolmannessa portaassa, siinä toimipisteessä. Se lipsahti häneltä selkeästi, koska sen jälkeen jouduin lähtemään hieman äkkiämmin, mutta toisaalta... Maailma on hassu.

Joten, olemme useiden asiakkaiden kanssa pohtineet tätä ongelmaa ja olen ehdottanut koko järjestelmän remonttia. Pohjaisin oman mallini perustuloon ja minimipalkkaan, joka tulee suoraan valtionhallinnosta. Näin saisimme myös hieman AY-liikkeitä kuriin, sillä eivät nekään puhtaita pulmusia ole ja näin saamme myös kokoomuslaisia tämän idean taakse. Sillä työväenliikehän on pahasta.

Ehdottaisin siis sosiaalitoimiston täydellistä hävittämistä ja kaikkien työmarkkinatukien ja työttömyyskorvausten poistamista järjestelmistämme, koska kyseiset himmelit aiheuttavat vain ylimääräistä byrokratiaa ja paperisotaa, joka imee ihmisistä voimat. Itse en jaksanut kyseistä rumbaa edes kuukautta, vaikka asiaan saattoi vaikuttaa myös tuleva työllistymiseni. Sen lisäksi byrokratia on pelkkää tavallisen ihmisen pomputtamista ja nöyryyttämistä. Onhan sillä työllistävä vaikutus, mutta nähdäänhän jo Kreikassakin mikä tapahtuu kun työväestä 70% on valtiolla töissä.

Perustulomallini perustuu siis edellisen vuoden verotettaviin tuloihin. Perustulo olisi automaattinen, mutta ilmoittamalla verohallintoon, siitä voisi luopua vapaaehtoisesti. Perustuloa tulisi jakaa jokaiselle Suomen 18 vuotta täyttäneelle kansalaiselle tämän edellisen vuoden tulojen mukaan. Tämä tarkoittaisi siis sitä, että 18-vuotias, jolla ei ole ollut palkkatuloja ennen täysi-ikäisyyttä saisi suoraan täysimääräisen perustulon, joka olisi määrätty olemaan tietyssä suhteessa valtion määräämään minimipalkkaan.

Esimerkki lienee paikallaan. Jos valtio katsoo, että työtätekevälle ihmiselle tulee maksaa vähintään yhdeksän euron tuntipalkkaa, tarkoittaa se viiden päivän työviikolla ja kahdeksan tunnin päivillä sitä, että henkilö tienaa 1440 euroa kuukaudessa ennen veroja. Tämä tarkoittaisi vuodessa 17 280 euron vuosituloja. JA tämä olisi siis valtion erikseen määrittämä minimipalkka, ei minkään liiton neuvottelema sopimus.

Jos ihminen ei halua jostain syystä töitä tehdä ja näin jäädä perustulon alle, voisi valtio taata tietyn lailla määrätyn osan siitä elintasosta, minkä työtä tekemällä voi saavuttaa. Laskin itse malliksi, että valtio voisi nollatyöläiselle taata 10 200 euron vuositulon, mikä tarkoittaisi 850 euroa kuukaudessa. Eli laskennallisesti: minimipalkkaan verrattuna yhteiskunnan elätti saisi tässä mallissa noin 59% siitä elintasosta minkä tämä saisi kokopäivätöissä pelkällä palkalla. Tietenkin minimipalkkainenkin ihminen olisi oikeutettu perustuloon, mutta ei täysimääräisenä tietenkään. Täysimääräisen perustulon saisi vain edellisenä vuonna 0 euroa tienannut kansalainen, eli teknisesti vain 18-vuotiaat ja pitkäaikaistyöttömät, jotka eivät saa MITÄÄN tuloja muualta.

Sanoin aikaisemmin, että perustulo pitäisi sitoa henkilön edellisen vuoden tuloihin. Tämä siksi, ettei henkilön tarvitsisi stressata työnteosta kuukausiksi häviäviä tukia tai perustuloa, vaan tämä voisi suunnitella tulevaisuuttaan hieman pitkäjänteisemmin. Esimerkki: Henkilölle tarjotaan kahden kuukauden määräaikaista työsopimusta, mikä voidaan mahdollisesti muuttaa jatkuvaksi. Nykysysteemissä tukiviidakossa seikkaileva työikäinen joutuu harkitsemaan laskeskelemaan pitkään ja hartaasti kannattaako tuo riski ottaa, ettei vaan tuet mene.
Minun järjestelmässäni henkilö voi laskea nopeasti yhteen verotuksen alaisen tulonsa siltä vuodelta ja päättää sitä kautta, kannattaako tuo kahden kuukauden työpaikka ottaa.  Ei tarvitse stressata meneekö tuet tai sossunluukun rahat.

En ole vielä muodostanut sitä portaikkoa, millä vuosittainen perustulo muodostuu, mutta voimme silti laskea, mitä se tarkoittaisi, jos kaikille 15 vuotta täyttäneille maksettaisiin täysimääräistä perustuloa, eli 850 euroa kuukaudessa. (15-vuotiaita tai sitä vanhempia suomalaisia on laskuissani 4 400 000. Lähde. Tuokin luku on ammuttu yli. Tarkoituksella.) Tämä on siis puhtaasti teoreettinen laskelma ja todellisuudessa maksettavaa olisi huomattavasti vähemmän, sillä tästä laskelmasta ei ole poistettu työikäisten luonnollisia perustulon leikkauksia eikä eläkeläisten eläketulojen aiheuttamia pudotuksia perustuloon. Sen lisäksi luvussa on mukana tosiaan kaikki 15-17-vuotiaat, mutta koska en viitsinyt etsiä tarkempaa lukua mistään, otin sinne muutamia haamutulojen saajua. Kuvastakoot he niitä, jotka keksivät keinot kusettaa systeemiä, koska keinojahan riittää aina.

44 880 000 000 euroa olisi se summa, joka pitäisi kaataa vuosittain tähän perustulomalliini. Tämä luku on huomattavsti siis ylimitoitettu, todellisuudessa 45 miljardia ei realisoituisi vasta kuin joskus tulevaisuudessa inflaation syödessä eurolta sen lopunkin arvon mikä sillä on. Todellinen luku lienee jossain 20-30 miljardin hujakoilla, mutta en mene siitä takuuseen. Puhutaan nyt 45 miljardista ja todetaan jälkikäteen kuinka hienosti me tosissamme säästimme rahaa... Tähän päälle vielä huomattavasti kevennetty julkisen puolen byrokratia, niin säästöt voisivat todella olla jotain ihan muuta mitä nämä "Kreikka-vakuudet" tai kuntauudistukset toisivat.

Huh, tulihan sepustettua roskaa. Haukkukaa. Ampukaa. Lyökää ruosteisilla nauloilla varustetuilla pesäpallomailoilla. No älkää pesareilla, mutta siis.

En koskaan uskonut, että parisuhteesta eroaminen saattaisi tehdä niin kipeää, fyysisestikin.Onneksi nyt tilanne on jokseenkin ennallaan. Tämä ilta vielä vatvotaan sitä, mitä tämä episodi meille tarkoitti ja mitä se mahdollisesti kertoi, mutta sen jälkeen... Aika näyttää.

Tietenkin tässä on se vaara, että hän lopulta päättää jättää minut, sattui se kuinka paljon vain meihin molempiin, mutta toisaalta, en tajuaisi miksi.  Miksi aiheuttaa surua molempiin suuntiin, kun voimme olla onnellisia yhdessä?

No, se siitä. Kohta hän palaa ja keskustelu ja uneenvaipuminen alkaa. Mukavasti sylikkäin. Ja huomenna neljä pinnaa. Ja nollapeli. Suatana.

Se taisi olla siinä. Vuosi ja yksitoista kuukautta rakkautta ja läheisyyttä loppui yhteen lyhyeen kahvihetkeen Isossa Omenassa. En koske latteen enää pitkällä tikullakaan.

Katri huomasi heti, että jokin oli vialla ja selitettyäni hänelle, että arvaan hänen lopulta haluavan eroa kahden viikon "tauon" jälkeen, hän vuodatti kyyneleen. Ei ollut kaukana minullakaan. Selitin hänelle kuinka se satuttaa meitä molempia, eikä sen tarvitsisi tapahtua, mutta minkäs teet. Kerroin myös hänelle, että olin suunnitellut lähitulevaisuuteni meidän kahden parisuhteen varaan. Luulin, että se oli vakaalla pohjalla, mutta myt tuleekin mielenkiintoista syöksyä siihen mustaan aukkoon, joka eron jälkeen aukeaa. Vittu.

Vaikeaa keskittyä juuri mihinkään. Lähdin pöydästä ja pyysin häntä soittamaan kahden viikon kuluttua, jos hän olisi saanut järkeä päähänsä. Kävelin raskain askelin kohti en-tiedä-mitä ja yritin olla katsomatta taakseni. Lopulta houkutus vei voiton ja vilkaisin. Siinähän se suloinen, pieni ja rakas otus oli. Itkevänä hän pyysi, etten häviäisi hänen elämästään ja toivoi, että voisimme pysyä ystävinä. Selitin, että se aika oli ja meni kauan sitten. Jotta voisin nähdä hänet "vain" ystävänä, siihen menisi aikaa. Vuosia jopa. Hän toivoi, ettei sitä tapahtuisi, mutta en minäkään kaikkeen pysty.

No, kaksi viikkoa annoin hänelle taas aikaa ja lähdin. Roikun tässä löysässä hirressä sen aikaa ja sitten lähden muualle.

Jos tässä maailmassa on mitään oikeutta, hän soittaa minulle vielä. Ja pyytää minut takaisin.

No, onhan sitä lotossakin voitettu.

Tyttökaveri teki sen. Pudotti syliini järkyttävän pommin, mitä en edes tajunnut.

Katri meni ja ehdotti tänään, kun olin käymässä hänen luonaan, että meidän pitäisi pitää hetken tauko meidän kahden jutussa. Hän on kyllä sanonut aiemmin, kuinka hän ei ole varma siitä, haluaako hän pitkänajan parisuhdetta, mutta pari vuotta tätä meidän juttua on jo kestänyt, joten miksi nyt sanoa ei?

Minä hölmö nielaisin syötin. Hook, line and sinker, vai miten ne sen Amarikoissa sanoo. Vielä se tapa, jolla hän sen esitti. Ensin hän oli koko puolituntisen, minkä olimme hänen luonaan, kuin mitään ei olisi tulossa. Mietittiin mitä tehtäisiin tulevana viikonloppuna ja mitä leffoja pitäisi käydä katsomassa ja näin.
Sitten, hän tuli saattamaan minua takaisin työpaikalleni (taksiin parkissa...) ja siellä hän sitten tämän ehdotuksen heitti.

Kaksi viikkoa. Siitä hän ei suostunut tinkimään. Kaksi viikkoa.kokonaan erossa toisistamme. Ei puheluita, ei tekstareita, ei kahvi-/teehetkiä kaksistaan. Ei mitään.

Totta kai se kuulosti hyvältä konseptilta, kun hän sen esitti. "Mä saan aikaa ajatella." Kuinka moni parisuhde on kaatunut tuohon lauseparteen?
En käsitä. Meillä on tähän asti mennyt todella, todella hyvin. Ainoat isommat kärhämät meillä on ollut puolikkaista banaaneista ja ainoasta kerrasta, kun olemme käyneet Serenassa. Silloinkin asiat suttaantuivat oikein hyvin, Katri tuntui, jos ei voittavan niin oppi hallitsemaan vesiliukumäenpelkoaan. (Onkohan tuolle ihan oikea sanakin olemassa?)
En käsitä myöskään sitä, mitä hän tällä aikoo. Jos tämä on vain pehmeämpi tapa sanoa, että ollaanko kavereita, niin minun on pakko sanoa ei. Minä olen aivan liian syvällä tässä altaassa, jotta palaaminen kaverialueelle onnistuu enää. Lupasin hänelle suhteemme alussa, että jos ero sitten joskus tulee, niin olisimme silti ystäviä. Vituttaa perua tälläinen lupaus, mutta tämä ei vetele. Ei näin.

Tässä on ehtinyt miettiä kaikenlaista. Ketä kaikkia tässä voi syyttää. Jumalaan en nyt enää ainakaan usko. Kohtalon ivaa olisi näyttää minulle porstua onneen ja sitten heittää minut ulos kuin pahainen koira. Enkä minä ainakaan keksi, mitä väärää minä olisin tehnyt. Katri on useasti sanonut, että olen liian hyvä poikakaveri hänelle. Sitäkö se on? Good guys finish last? EI saatana, ja minä luulin että se oli se asia, mikä minussa Katria viehätti.
MInä en käsitä millään. Mikä ikinä Katria ärsytti minussa tai käytöksessäni tai tavoissani, yritin muuttua. Hän ei pitänyt autoilusta, minä olen vaihtanut julkisiin. Kuljen nykyään puolet treenimatkoistakin julkisilla. Kulkisin kokonaan, mutta tänne syrjäkylille ei kulje busseja niin myöhään. Ja kyllä, olen hieman katuvainen, että ajelen taksia työkseni, mutta tässä työllisyystilanteessa on pakko ottaa se mitä saa.
Häntä ärsytti tietynlainen huumori, jota jaksoin viljellä. Karsin niitä pois ja karsin vastakin, aina kun hän pyytää.
Hän haluaa lähteä InterRailille. Toivoi lähtöä mahdollisimman pian. Kassasta on kasassa noin neljäsosa. Alta kuukauden.
Hän ei ollut niin varma siitä yhteenmuutosta niin pieneen asuntoon, mikä meille on avautumassa. Minä hyväksyin hänen ideansa, että hän muuttaisi sinne osa-aikaisesti. Kun häntä ahdistaisi, hän lähtisi takaisin kotiinsa nukkumaan.
Joskus olen leperrellyt hänelle kuulemma niin suloisesti, että hän on alkanut itkeä. Onnesta ja siitä pelosta, että hän satuttaisi minua jonain päivänä. No, se päivä taitaa olla 23.2.2012. Minuun nääs sattuu tällä hetkellä. Unensaanti taitaa olla melko lailla turha keissi.
Mitä minä olen tehnyt väärin?

Eikä tämä vielä olisi ollutkaan mitään, mutta tämä ajoitus. Muuttopäivään on noin kolme viikkoa. Näistä kaksi pitäisi viettää erossa?  Ja jos nyt se pahin tapahtuu, eli hän haluaa eron, niin mihin se jättää minut? Minä en yksinkertaisesti pysty muuttamaan exäni äidin vuokralaiseksi. Voi olla hieman hankalaa minulle hakea samaan oppilaitokseen, missä hän opiskelee, sillä jos se tapahtuu, niin en halua nähdä Katrista vilaustakaan PITKÄÄN aikaan sen jälkeen. En pysty. En halua.
Kesän lopulta olen raivannut tilaa kalenteriin, jotta sinne mahtuisi kuukauden intterrail-matka. Olen istunut perseeni ruvelle, jotta saisin rahat kasaan sitä reissua varten.

En kestä. Minä rakastan sitä naista aivan liian paljon, jotta voisin edes harkita sitä vaihtoehtoa. Olemme onneksi vielä näkemässä tulevana lauantaina ja sunnuntaina sen tauon pitäisi siis alkaa. Toivotaan, että se jää tosiaan vain -isin tasolle.

Mä en halua erota siitä naisesta. Mitä mulle jää sen jälkeen käteen?

Minä rakastan sinua, Katri.

Laskin tuossa nopeasti, että olin ajanut tammikuussa 21 vuoroa, keskimääräisesti noin 9 tunnin rykäisyjä. Tämä tarkoittaa sitä, että seuraavana päivänä olen varmuudella nukkunut ainakin sen yhdeksän tuntia, sillä kaikkien ennakkokäsitysten vastaisesti taksinajaminenkin kuluttaa. Ei fyysisesti, mutta henkisesti ja siksi minäkin nukun mielelläni kunnon yöunet siinä vuorojen välissä.

Nopeasti kun laskee, että yhteen yövuoroon kun lähtee, niin siinä menee samalla puolet seuraavaakin päivää ohi ja tähän vielä kun pitää lähteä töihin seuraavana päivänä, niin väliin ei jää kuin muutama hassu tunti itselle. Autossa toki voi harrastaa lukemista ja televisiosarjojen katsomista, mutta se ei todella osaa rentouttaa, kun tietää kuitenkin, että minä hetkenä hyvänsä joku saattaa tulla keskeyttämään hupini ja tähän vielä päälle se fakta, että tulostahan siellä ollaan tekemässä, niin rentoutumisfaktori jää melko matalaksi.

No, en minä töitä vieroksu, pois se minusta. Hieman vain harmitti tammikuussa se, etten pystynyt viettämään tarpeeksi aikaa ystävieni ja tyttökaverini kanssa ja ehdin jo jälkimmäiselle luvata olevani enemmän maisemissa. Nyt helmikuussa kokeilen sellaista harvennettua työtahtia, joka varmaankin on edessäni, kunhan pääsen opiskelemaan yliopistolle. Englantia tai äidinkieltä olisi kiva päästä joskus opettamaan vähemmän osaaville, vaikka aion kyllä laittaa paperit sisään historiaa ja yhteiskuntaoppia varten. On sitä ennenkin lotossa voitettu.

Mutta tämän blogauksen sanoma, joka siis varmasti jäi hyvin epäselväksi on se, että arvostakaa vapaapäiviänne. Älkää helvetissä ikinä, ikinä tulko sanomaan Espoolaiselle, että teillä on vapaapäivänänne tylsää, ei saatana. Vaikken uskonnoista perusta, niin kylä veli Jesse sanoi joskus hyvin, notta "Pyhitä lepopäivä." Minä pyhitän, milloin millekin.

PS. Piti vielä sanoa, että rakastan tyttökaveriani. Enemmän kuin minä tajuan.

Niittykummussa odottava asunto vapautunee ilmeisesti käyttöön 16. maaliskuuta, enkä malta odottaa sitä. No, siis malttaa on väärä sana, hyvä etten räjähdä paikalleni juuri nyt kun ajattelen muuttoa omilleni. Pääsen vihdoinkin päättämään kaikesta (siis aivan kaikesta) itse, eikä minun tarvitse kytätä ja kertoa ihan jokaista pikkuista liikettäni täällä pikku-Pohjois-Koreassa. Sen lisäksi saan viettää enemmän aikaa muruseni kanssa, joka stressaa siitä, kuinka hän ei jotenkin riittäisi minulle ja kuinka minä jaksan katsella häntä.

Hassu otukseni jaksoi ja jaksoi stressata, kuinka me kaksi mahtuisimme pieneen yksiöön, jolloin ilmoitin hänelle, ettei hänen ole sinne pakko muuttaa. Eihän tilanne muutu välillämme sikäli mitenkään, paitsi tietenkin ettei minun tarvitse kysellä vanhemmiltani enää mitään. Sain hänet hyväksymään ajatuksen siitä, että etsisimme kunnon kaksion sitten kun hän on siihen valmis. Minä kyllä jaksan odottaa.

18. päivä kuluvaa kuuta vien hänet Viroon. Nainen ei vielä siitä tiedä, tietää ainoastaan tarvitsevansa itsensä ja henkilöllisyystodistuksensa/passinsa. Olen kiusoitellut häntä jo pidemmän aikaa siitä, mitä kaikkea siellä voisimme tehdä ja mitä hankkia sieltä. Voisin metsästää ihan tosissani sieltä tehosekoitinta, sillä olen nyt ihastunut smoothiehin ihan täysillä. Persikkaa, banaania, mustikkaa ja mansikkaa... Onko siinä jo taivas?

Joku lukija voisi valaista minua siitä, että olenko tehnyt jotain väärin, kun saan naiseni vollottamaan onnesta joka kerran kun sanon hänelle jotain romanttiseksi laskettavaa...

Laskeskelin tuossa juuri tammikuun tulojani. Ajoin 20 vuoroa ja kuukausipalkaksi ennen veroja tuli karvan verran yli paritonnia. Kaipa sillä elää... :P

Ja rankasti.

Voi olla, että olen pikkumainen, kun pyydän kanssani eläviltä vanhemmiltani muutamia asioita. Yksi olisi, että kun tulen yövuorosta kotiin, niin minun ei tarvitsisi viedä kahta koiraamme yölenkille. Kellohan ei ole kuin neljä ja uni maittaisi, mutta mitäs tuosta, mammalla on aikainen herätys. Haistakoon paskan.

Sen lisäksi, voi olla pikkumaista pyytää tiettyä rauhaa nukkua, mutta minkäs teet. Faija hävisi maanantai-tiistai välisenä yönä ja ilmestyi eilen illalla soffallemme. Ei selitellyt missä oli, mutta vaatii huomenaamulla lähtemään heittämään häntä ja paria hänen kaveriaan kentälle kasin aikaan. Eihän kello ole kuin neljä aamuyöstä, mutta viis siitä. Voihan sitä ratissa nukkua... eiku.

On tietenkin erittäin pikkumaista vaatia, että saisi lähteä tähän aamulliseen rupeamaan edes lämpimällä autolla omasta ruudusta. Eipä tietenkään, mutsihan oli jättänyt oman autonsa ruutuun, lämpimään, jotta hän pääsisi lähtemään aamulla kahdeksan tunnin työpäiväänsä lämpimällä autolla.

Sekin varmasti on taksikuskina hyvin pikkumaista pyytää, että faija pysyisi selvänä edes lentokentälle asti, mutta uskallan epäillä ja vahvasti. Pari kaveria, jotka varmasti ovat jo maistissa ennen lomalentoa, ei auta tässä asiaa. Jos en tietäisi kuinka loistava aloitus se on päivälle, niin en lähtisi. En todellakaan. Nukkuisin auvoisasti jonnekin puoleen päivään ja lähtisin sitten. Sanoo Tarmo sitten mitä tahansa. (Niin, Tare on meidän pomo. Se joka pyörittää papereita ja tekee kolmesataa kolmeen tuntiin... varmasti.)

Mutta ei tässä muuta. Kannattaako tässä lähteä goijjaamaan ollekaan? Onneksi tätä vitun showta ei tarvitse katsella kuin maaliskuun puoleen väliin. Sitten täältä pääsee kauas pois. Pieneen yksiöön lähellä Omenaa, mutta silti.

Mutsi ja faija - HAISTAKAAPA PITKÄ PASKA.